Kokoomuslaista ostamisen ja kuluttamisen uskonmantraa
Markkinatalousjärjestelmän vakavassa kriisissä, joka koettelee tällä hetkellä Eurooppaa, Japania, Yhdysvaltoja ja joitakin muita satunnaisia maita, on kysymys kuitenkin vain pintaongelmista. Niin, pintaongelmista, vaikka ne saattavatkin olla ensimmäisiä askelia kapitalistisen tuotantojärjestelmän murtumisessa. Vielä vakavammat perusongelmat ovat luonnossa ja koko ympäristön kestokyvyssä. Ympäristön kannalta katsottuna on kuin valtava hiirijoukko sotkisi estotta kotilaatikkoaan.
Kun asiaa yrittää tiivistää eri tasoille,
ovat ensinnä talousjärjestelmän ongelmat, jotka nekin voi kiteyttää muutamaan kohtaan;
1. Globalisaation inspiroima turbulenssi, jossa finanssijärjestelmät ohjailevat valtioita lähes anarkistisessa valvomattomuudessa. 2.Markkinaliberalistien hallitseva ideologia avoimista, vapaista ja lähes kontrolloimattomista markkinoista.
3.Valtioiden pakottaminen yksityisen yritystoiminnan riskien kantajaksi ja pelin takuumieheksi.
4.Valtioiden kiinnittyminen yritysten suojelijoiksi ja siitä syntyneet talous-poliittiset korporatiiviset valtarakenteet.
5.Katteeton virtuaalivarallisuus ja velaksi rakennettu kuluttaminen.
6.Aasian nousevien talouksien aiheuttama armoton kustannuspaine ja kilpailupaine.
Ongelmapesäkkeitä voidaan eritellä toisinkin, joitakin muita seikkoja korostaen, mutta pääpiirteissään näissä kohdissa on melko yleisesti hyväksyttyjä taustasyitä. Akateemisissa analyyseissa perusteluja on esitetty jokaiselle näistä kohdista. Tässä mielipiteessäni pyrin lähinnä pelkistämään ja yksinkertaistamaan.
Kapitalistisen tuotantomallin epävakaus säilyy. Rakenteissa ja toiminnan malleissa on jopa järisyttävän pandemisen laman mahdollisuus. Jos olennaisia muutoksia ei tehdä rakenteellisella tasolla, eivät sairausilmiöt poistu. On pakko lisätä merkittävästi taloudellista kontrollia, valvontaa ja vyörytettävä vaikuttavaa vastuuta myös finanssipääomalle.
Jos nämä finanssikapitalistien vapautta rajoittavat uudistukset saataisiinkin aikaan, jää silti vielä se raskain taakka, jota edes järjestelmäuudistuksilla ei voida kiertää. On ylitetty selvästi luonnon ja ympäristön kantokyky, kestävä uusiutuminen ja tasapaino. Tämä ei ole enää mielipidekysymys, vaikka tietyt yrityskorporaatiot pyrkivätkin manipuloimaan massoja vastainformaatiollaan. Öljyteollisuus lienee merkittävimpiä ympäristökehityksen jarruja tällä hetkellä. Suuri vaikutus disinformaation levittämisessä on myös Yhdysvaltojen konservatiivisella oikeistolla. Perinteisestikin ympäristösuojelun ja kestävän kehityksen suurimmat vastustajat löytyvät äärioikeistosta. Heille kaikkinainen valtion puuttuminen yksityisen ihmisen elämään on ”saatanasta” tai ainakin kommunistien salajuoni.
Tuotantomallina ja yhteiskuntien organisoinnin perustana kapitalismi on tietenkin vain tapa toteuttaa tuottamisen ja kuluttamisen varaan rakennettua elämäntapaa. Vastoin eräiden tahojen epä-älyllisiä väittämiä, historia ei ole loppunut kapitalismin globalisaatioon. Historian suurissa murroksissa ovat ennenkin muuttuneet imperiumit, tuotantojärjestelmät ja niitä kannattavat aatteet. Patavanhoilliset ryhmät ovat vastustanut aina muutoksia, jotka syövät heidän asemansa ja romuttavat sen ideologian, jolla jatkuvuutta on perusteltu. Niin taitaa olla nytkin.
Kapitalistisen mallin äänekkäimmät puoltajat suoltavat tällä hetkellä vaatimuksia yhteisvastuusta, välttämättömyydestä ja annetuista tosiasioista, joita ei voi epäillä. Päällimmäisin väite on kapitalismin vaihtoehdottomuus. Kuulostaako tutulta ? Näinhän ne vaihtoehdottomien totuuksien ja autoritaarisen vallan edustajat ovat ennenkin julistaneet. Muutosten ja edistyksen voimat eivät taidakaan pesiä institutionaalisten rahajärjestelmien toimistoissa ja kauppakorkeakouluissa.
Vaatimukset hyväksyä markkinaliberalististen piirien pakolla ajamat talousmallit, alkavat muistuttaa jo jonkinlaista arvofasismia. Ihan totta, en kärjistä paljoakaan, jokainen jolla on aikaa tutustua edes hieman fasismin dynaamisiin aatteisiin, havaitsee yhtymäkohtia. Talouselämän päättäjille kansalaiset ovat massaa, jonka tehtävä on alistua kuluttamaan ja tukemaan järjestelmää uhrauksillaan, erityisesti vaikeissa kriisitilanteissa. Uhrauksia perustellaan jatkuvan talouskasvun antamilla kulutuseduilla, elämysten jatkumisella, työttömyyden torjunnalla ja kansalaishyveillä, joihin kuuluu ostamisen ja kuluttamisen velvollisuus. Jonkinlaisilta uskonmantroiltahan nämä kuulostavat. Talouspolitiikkaan sotkettua vanhoillista uskonmantraahan se Pentikäinenkin pääkirjoituksessaan julisti(HS 5.12). On aika hämmästyttävää miten demokratian kulissien taakse kätketään talouselämän keskeisten piiloaatteiden autoritaariset ja massoja halveksivat piirteet.
Kaikkien näiden ideologisten uskonmantrojen takana on tietenkin aito huoli ja jopa pelko järjestelmän jatkumisesta. Sopii tietenkin kysyä ketkä todella eniten hyötyvät tämän kaiken jatkumisesta ? Luultavasti ainakin kaikista rikkaimmat, joilla on aina mahdollisuus paeta huonontuvia olosuhteita Floridaan turvamuurien sisälle, kun nämä halveksitut keskiluokkaiset kuluttajamassat jäävät kuluttamaan saasteiden, yhteiskunnallisten levottomuuksien ja kasvavan epävarmuuden valtakuntaan.
Tässä merkityksessä Björn Wahlroos lienee malliesimerkki ihmisestä, jonka mielipiteet , suositukset ja arvot heijastelevat aika yksiselitteisesti hänen tarvettaan turvata omistuksensa ja järjestelmä, joka on auttanut häntä kuorimaan mehukkaimmat pihvit kasasta. Globalisaatiosta näyttää hyötyneen perimmiltään aika pieni osa ihmiskuntaa, arvioitsijasta riippuen 3-7%. Kasautuvien varallisuuksien maksajina ovat olleet keskiluokka ja kasvava köyhien määrä. Kasautuvat varallisuudet ovat aiheuttaneet lisäongelmia pyörimällä usein enemmänkin finanssisijoitustoiminnassa kuin reaalituotannossa. Ahneudella ei liene mitään mittaa.
Ympäristön rajat kuristavat lopulta kapitalismin
Kapitalismin varsinaiset ongelmat ovat kuitenkin ympäristössä. Kapitalistinen tuotanto ei näytä olevan mahdollista ilman merkittävää kustannusten siirtoa. Yrittäjien voittoja ja tavallisten keskiluokkaisten kuluttajien elintasoa rakennetaan kustannusten siirron varaan. Tämä tarkoittaa mm. sitä ettei tuotannon ja elämäntavan ympäristökustannuksia juurikaan sisällytetä hintoihin. Hinnanmuodostukseen eivät myöskään vaikuta kuluttavan elämäntavan aiheuttamat sosiaaliset kustannukset, elämänlaadun tosiasiallinen heikkeneminen ja yhteiskunnallisten ristiriitojen kasvu. Selväähän se on ettei näistä muuttujista subjektiivisimpia voidakaan mitata, mutta ne tuntuvat silti ihmisten elämässä aika konkreettisesti.
Kasvun rajat ovat tulleet vastaan. Tuotannon ja kuluttamisen määrällinen lisääntyminen kasvattaa kumuloivasti ympäristövaurioiden ja katastrofien määrää sekä laajuutta. Sääilmiöiden muutokset, riippumatta syistä, aavikoituminen, puhtaan veden kasvava puute, eroosio, sademetsien tuhoutuminen, merien saastuminen, slummiutuminen, väestökasvu ja sosiaali-poliittiset kriisit ovat tulevaisuutta.
Niitä ongelmia ei pystytä ratkaisemaan lisäämällä kuluttamista. Ympäristökuormitusta eivät ole vähentäneet edes ympäristösuojelu-teknologian huima kehittyminen, palvelutuotannon kysynnän kasvu ja logistiikan sekä tuottavuuden lisääntyminen. Myöskään tietotekniikan ja digitalisoinnin laajeneminen eivät ole muuttaneet kehityssuuntaa. Teknologian pelastussanomaahan ovat julistaneet ne kiihkeimmät uskovaiset, jotka ovat ymmärtäneet lähinnä matemaattisia insinöörikaavoja, joihin ei ole sisältynyt luontotietoutta, ekologiaa tai kestävän kehityksen perusteita.
Toisenlaisia malleja
On pakko muuttaa talousjärjestelmien perusteita ja ideologiaa, joka määrittää mitä arvokas elämä on. Tutkittuihin, havaittuihin ja konkreettisesti todennettuihin tosiasioihin nojautuen on esitettävissä niitä teesejä, joista eivät kiihkeimmät kapitalismiin uskovat ihmiset ole halunneet keskustella. Asiat on paremminkin vaiettu kuoliaiksi tai yritetty peittää jonkinlaisen disinformaation sekaan.
1.Koska kapitalismi on järjestelmänä mahdollista kustannusten siirtämisen varassa, ei tulevaisuuden yhteiskuntia voi rakentaa sen varaan. Kumuloituvat siirtokustannussiirrot kaataisivat tulevaisuuden yhteiskunnat.
2.Koska jatkuva taloudellinen kasvu ei maapallon rajallisuuden ja ympäristön kestokyvyn takia ole mahdollista, on kapitalismin perusideologia kestämätön. Kapitalismi tuhoaa vääjäämättä itsensä.
3.Kasvun supistuminen tai jopa loppuminen, johtaa vakaviin yhteiskunnallisiin, kansallisiin ja kansainvälisiin konflikteihin. Nämäkin sosiaali-poliittiset vaikeudet riittänevät kaatamaan talousjärjestelmän finanssiperustan.
4.Kasvavat ympäristövauriot vaativat maailmanlaajuisesti yhteistyötä ja köyhimpien maiden kansalaisten peruselinolosuhteiden parantamista. Valtioiden välinen kasvava elintasokuilu on omiaan pahentamaan ympäristökatastrofeja.
5.Tarvitaan maailmanlaajuisesti resurssien, voimavarojen, osaamisen ja varallisuuden uusjakoa, jotta globaalit ongelmat onnistuttaisiin ratkaisemaan.
6.Resurssien jako globaalissa mittakaavassa edellyttää varakkaiden yhteiskuntien voimavarojen siirtämistä köyhien maiden, väestöjen ja ympäristöongelmien ratkaisemiseen.
7.Voimavarojen jakaminen johtanee varallisuusarvojen vähenemiseen, kulutuksen alenemiseen ja suhteellisen niukkuuden lisääntymiseen vauraissa maissa. Niukkuuden yhteiskunta on tulevaisuuden malli.
8.Niukkuuden yhteiskunnassa on löydettävä mielekkään elämän perusteet, arvot ja sisältö kuluttamisen ja tuottamisen ja pakkotyön elämäntavasta ”vapautetuille” ihmisille(degrowth).
9.Tahot, jotka vastustavat avointa keskustelua selviytymisen menetelmistä ja hinnasta, tekevät ehkä vakavan vahingon itselleen ja ennen kaikkea niille ihmisille, joiden he eivät halua muuttavan elämäntapaansa, koska hyötyvät itse tietämättömyydestä ja pakkosyötetyistä kulutusmalleista.
10.Olisi korkea aika tutkia ja muotoilla kolmannen tien mallia. Ympäristöälykkäiden ja ympäristömukautettujen yhteiskuntien aika on alkanut.
